Joko kuolema erottaa tai maailma tää loppuu itsestään

Ja niin se kesä meni. No onhan mulla vielä kolme viikkoa lomailua edessä, mutta Jania odottaa koulunpenkki huomenna, joten toisin sanoen kesä on kesäilty. Mahdollista myös, että bloggailtua tulee taas useammin.

Viimeisin viikko ollaan enemmän kuin paljon käyty palloilemassa metsissä ja Janin mökilläki tullut hengailtua. Yem on tällä kertaa päässyt melkein päivittäin uimaan ja siitäkös neiti on tykännyt. Saatiin myös vähän valaistusta syksyn suunnitelmiin, nimittäin me muutetaan Ylivieskaan! Janilla kun on vielä koulu sielläpäin kesken ja suunnitelma olisi toinen vuosi käydä siellä ja sitten yrittää viimeiseksi vuodeksi saada vaihto Kokkolaan. Mulle taas opettaja on höpissyt, että voisin suorittaa koulun työpainoitteisesti, etsisin siis työharjottelupaikan Ykasta. Ajateltiin, että pidetään ainakin näin alkuun molempia kämppiä, koska viikonloput ainakin alkuun ollaan Kokkolassa ja mahdollista että joudun käydä tenttimässä tms Kälviällä välillä päiviä.

Vihdoin saman katon alle tuon apinan kanssa! Mulla vaan on nyt jo niin kamala sisustushinku, etten varmasti pysy housuissani siihen asti, ettäkö kämppä edes löytyisi. Ja sitten vielä, kun ei kannata tuon Ylivieskan kämpän mukaan ostella hirveesti mitään, kun ei me siellä asuta kuin ensi toukokuuhun.. Oivoi, tulee olemaan rankkaa pidätellä tätä sisustuskuumetta, kun huomaamatta aina eksyy mm. Ikean sivuille..

Vähän myös mietittiin tuota Wandan kohtaloa, se luultavasti tulee nyt asumaan äidin luona kevääseen asti. En usko, että otan sitä edes Ylivieskaan stressaamaan taas uutta ympäristöä ja kotia. Wanda on vaan niin herkkä koira, että nämä kaikki viime vuoden muutokset on ollut sille ihan liikaa. Näin minä perustelisin tuon eroahdistuksen ja tasapainottomuuden täällä. Äidin luona se on niin mahottoman iloisen ja tasapainoisen näköinen piski, onhan se kuitenkin sen pentuajan koti, jossa on viettänyt elämänsä aikana enemmän ja vähemmän aikaa. Yritetään sitten keväällä kun Kokkolaan tullaan, asteittain pikkuhiljaa antaa sen tutustua uuteen kotiin ja saada se tottumaan siihen ympäristöön missä me asutaan, josko sitten saisin neidin taas omaan kainaloon.



Erittäin vaikea päätös jo olla pieniä pätkiä erossa Wandasta, se on kuitenkin se koira, joka tuli juuri Wilman kuoleman jälkeen ja joka oli tukena koko perhekodissa asumisen ajan ja muutkin vaikeat ajat, jonka kanssa tuli koettua ekat mätsärit, tokoilut yms. Haluan kuitenkin ajatella koiran parasta, joka ei todellakaan tunnu olevan mun luona asuminen, kun sitä sen ahdistusta seuraa vierestä. Ja myös naapureita on pakko ajatella, ymmärrän kyllä ettei ole mukavaa jos koira haukkuu päivät pitkät. Wanda on myös osasyy, miksi mun koulu ei ole onnistunut ehkä niin kuin olisi pitänyt. Todella hankalaa lähteä aamuisin moneksi tunniksi kouluun, kun saa miettiä mitä se tällä kertaa siellä tuhoaa ja kuinka monta valitusviestiä tippunut postilaatikosta.



Tuntuu, että suuri taakka pudonnut harteilta nyt kun Wanda on äidillä. Voin itse mennä ja olla miten haluan, eikä tarvitse kokoajan stressata. Ei myöskään tarvitse olla vihasuhteessa naapurien kanssa, eikä masentua kun ei tulosta näy eroahdistuksen suhteen. Myös koulussa voi käydä ilman kamalaa stressiä. Toisaalta, mietin myös itseni luovuttajana ja se ajatus pyörii välillä ahkerasti päässä. Mietin mitä ihmiset ajattelee, sain pennun ja hylkäsin vanhan koiran. Vaikka ei se niin mennyt eikä mene. Joskus on vain pakko tehdä tiettyjä päätöksiä, jotta oma järki pysyy päässä ja koiralla on hyvä olla. Nyt täytyy vain saada koulu käytyä ja oma mieli kunnossa. Sanokoot muut mitä lystää, sama se olla koiran hylkääjä tai mitä lie, mutta tämä on paras vaihtoehto Wandalle ja mulle tällä hetkellä.

'Oot mun tyttö älä pelkää kyl me vielä nähdään!'